Pomarkussa muistojen arvostus on valttikortti

Pomarkun kirkonkylää hallitsee yhtenä Satakunnan mitassa parhaiten säilyneenä perinteisen kylänraitin tunnelma. Säilyneen kylänraitin arvokkuus ja harmonia eivät ole vain "museoituja ja jähmeitä" fragmentteja menneestä ajasta, vaan kylä on elävä ja toimiva edelleen. Lapset pyöräilevät kävelysiltaa pitkin koulusta kotiin ja autot mutkittelevat kapealla kylänraitilla - tosin sillan kohdalla toisen vastaanajajan täytyy väistää.

Isojärveen laskevan Pomarkunjoen ylittävä kolmikaarinen kivisilta (1907) on kunnan maamerkki ja olennainen osa kylänraittia. Myös viereinen kävelysilta on kovassa käytössä.

Pomarkussa on säilytetyn vanhaa kylänraitin arvosta ollaan paikkakunnalla tietoisia. Tällaisen tunnistettavan ja paljon käytetyn maisemakuvan säilminen on hyvin vahvasti osa pomarkkulaista identiteettiä. Siltaa ja sen ympäröivää maisemaa pidetään kauniina ja arvokkaana. Se on ylpeys.

Vanhan rakennuskannan säilyttämisen merkityksen ymmärtäminen näkyy Pomarkun maisemassa pitkältä aikaväliltä. Mäelle rakennetut kirkot kuvaavat Pomarkun elämää kahdessa eri aikatasossa samanaikaisesti. Kun uusi kirkko vuonna rakennettiin, ei vanhaa ollut purettu.

Edessä uusi kivinen pitkäkirkko Ilmari Launis 1914-21 ja takanahäämöttää vieressä sijaitseva vanha puukirkko 1802-1803.

Vierekkäin seisovien kirkkojen sisäänkäynnit luovat hauskan kontrastin toisilleen. Uuden kirkon sisäänkäynti.

Vanhan puukirkon kiviaskelmat.

Kirkon lähistöllä uudempaa rakennuskantaa edustaa Pomarkun kunnantalo vuodelta 1980. Rakennus on arkkitehti Lauri Soraisen suunnittelema. Saman arkkitehdin suunnittelema on myös vuoden 1981 matala paloasema ja se liittyy samaan pomarkkulaisten palvelurakennusten sarjaan kuin nakutettu.

Pomarkun kunnantalo Lauri Sorainen 1980.

Paloasema kunnantalon vieressä Lauri Sorainen 1981.

Myös Osuuspankkirakennus kylänraitilla vuodelta 1983 on Lauri Soraisen suunnittelema lähellä kivisiltaa.

Pomarkun kirkonkylän ympäristössä on myös jonkin verran rivitaloja, kuten tavallisestikin keskisuurien  kuntien keskustan ja palveluiden läheisyydessä nykyään. Kuvassa näkymää joen vastakkaiselta puolelta. Joen takana näkyvät molempien kirkkojen huiput Postinrannan rivitaloalueen takana. Pienellä paikkakunnalla on helppo asua väljästi ja perinteistä avaraa viljelymaisemaa näkyy myös kunnan keskustan tuntumassa.

Harvinaisuudet satakuntalaisittain: Karvia ja Honkajoki Suomenselän kulttuurimaisemassa

Karvian ja Honkajoen kunnat muodostavat aivan pohjoisimmassa Satakunnassa ominaispiirteiltään tunnistettavan alueen. Ainoina Satakunnan kuntina (Jämijärven pohjoisimman kaistaleen lisäksi) Karvia ja viereinen Honkajoki kuuluvat tyypilliseen Suomenselän maisemamaakuntaan. Kuntien luonnonmaisemaa leimaa voimakkaasti Pohjankankaan harjulaakso, joka mutkittelee kuntien läpi, luoden ominaiset edellytykset ja resurssit myös kuntien rakentamisen perinteelle. Kuntien sijainti yhden keskiajan pääkulkureiteistä, Kyröskankaan-Pohjankankaantien varrella on tuonut kuntien alueelle vaikutteita kaikilta ympäröiviltä seuduilta, muualta Satakunnasta sekä vieressä avautuvalta Pohjanmaalta.

Karviassa perinteinen asutus on muodostunut Karvianjoen varteen, talot ylemmäksi hyvälle hiekkaharjulle, josta pellot ovat laskeneet kohti jokivesistöä sekä alueelle tyypillistä maisemaa muodostavien Kirkkojärveä ja Karvianjärveä.

Karvian kirkon tapulin portailla

Tapulissa ja kirkossa on paanukatto.

Karvian kirkko; Salomon Köykkä 1789-98. Pohjalaistyylinen punakeltainen tapuli S. Juvell 1806.

Karviassa maatalous on vahvassa asemassa. Vanhat tilakeskukset ovat säilyneet varsin usein alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. Vaikka tilakokoja on huimasti kasvatettu ja moni on luopunut maaseutuelinkeinosta, on Karviassa yllättävän vähän aivan täysin autioituneita rakennuksia, joista asukkaat olisivat muuttaneet pois. Summittaisella vertailulla tämän Satakunnan pohjoisimman kunnan rakennuskannan tilannetta Etelä-Satakunnan tapauksiin, ehkä pohjoiselle tyypillinen selvästi etelää pienempipiirteinen rakennuskanta on säilynyt pääosiltaan asuttuna, eivätkä maisemassa korostu tyhjät pihapiirit. Pohjois-Satakunnan etu siis lienee ollut, että pienempipiirteisestä tilakoosta on ollut helpompi huolehtia. Moneen pihapiiriin kun on ilmestynyt 1960-80-lukujen kulkiessa uudempi päärakennus, joka kertoo isäntäsuvun jääneen tontille asutuskeskusten nykyään lisääntyneestä vetovoimaisuudesta huolimatta. Toisin kuin eteläisessä Satakunnassa.

Antin torppa edustaa täysin alkuperäisessä asussaan säilynyttä Karvian 1800-luvun rakennuskantaa.

Suomijärven kansakoulu on edustava esimerkki 1920-luvun maaseudun koulurakennuksesta. Se on rakennettu vuonna 1924 kouluhallituksen tyyppipiirustusten mukaan. Yksityisomistuksessa.

Kantin klassistinen koulurakennus on edelleen käytössä ja hyvin hoidettu.

Karvialaisten kulttuurirakennusten joukkoon liittyy myös Nuorisoseurantalo Sampola, joka vihittiin käyttöön 1913. Siellä pidettiin jo samana vuonna sortokauden eduskuntavaalit. Taloa on myöhemmin laajennettu näyttämösiivella 1930-luvulla. Samalta ajalta on piharakennus putkatiloineen. Rakennus on hiljattain peruskorjattu ja aktiivisessa käytössä.

Sampolan salia näyttämöineen.

Samaan Suomenselän maisemamaakuntaan kuuluvana myös Honkajoelle on ominaista maastonmuodoiltaan satakuntalaisittain hyvinkin kumpuileva hiekkaharjumaisema, joka on osa valtakunnallisesti arvokasta Karvianjoen kulttuurimaisemaa.

Honkajoen keskustan tuntumassa lähes yksittäisenä on säilynyt Lankosken vanha talonpoikaistila, jonka päärakennus on vuodeta 1770. Rakennus edustaa maisemasta kadonnutta muistoa Honkajoen perinteisestä talonpoikais-asutuksesta.

Lankosken tilan kuisti on rakennettu 1800-1900-lukujen vaihteessa. Rakennuksen perniteinen ulkoasu on säilynyt arvostettavan hyvin.

Honkajoen elinkeinotoiminnan kannalta merkittävimpiä toimialoja ovat raskaskonekauppa (Yksi Suomen suurimmista keskittymistä) ja isot kasvihuoneviljelmät. Näin iso teollisuus vaikuttaa välttämättä maisemaan, tuoden sinne piippuja ja järjestellen perinteisen maaseutukylän asutuksen sijoittumista osaltaan täysin uudestaan. Honkajoen kunnalle ominainen Karvianjokilaaksoon tukeutuva maatalous on perinteisesti ryhmitellyt asutuksen on koko jokivarrelle. Uusien asuinalueiden sijoittelu on kuitenkin keskittymässä tuotannon muututtua ”omavaraistaloudesta teollisuudeksi” pääosin hyvien kulkuyhteyksien varrelle.

Honkatarhat Oy on tunnettu kasvihuonetuotannostaan. Arkkitehti Ilmari Mattilan suunnitteleman toimisto ja edustusrakennuksen ympärille levittäytyvät kasvihuonekentät näkyvät kaikista rakennuksen huoneista.

Hankatarhat Oy:n toimisto- ja edustusrakennus, arkkitehti Ilmari Mattila

Honkajoen kuntakeskustassa sijaitsee punatiilinen Honkajoen kunnanvirasto. Samaa arkkitehtuuria saumattomasti jatkaa kunnanviraston rakennuskompleksissa kirjasto sekä paloasema.

Kunnanviraston on suunnitellut arkkitehtuuritoimisto Reijo Kunnas Porista, 1960-luvun alkupuolella. Rakennuksen tasakatto korvattiin aumakatolla 1990-luvulla ja samalla rakennettiin myös lasinen sisääntulo, joka nykyisin hallitsee rakennusta.

Kunnantalo on kokenut nuorennusleikkauksen 1990-luvulla. Arkkitehti Reijo Kunnas

Siistiä tiiliarkkitehtuuria jatkaa Honkajoen nykyisessä keskustajulkisivussa uusi Honkajoen lukion ja yhteiskoulun teknisen käsityön rakennus koulunmäellä. Se toistaa julkisten rakennusten tiiliteemaa, ja on mielestäni raikas osoitus paikkaansa, hongikkoon sovitetusta julkisesta rakennuksesta.

Koulunmäen teknisen käsityön tila jatkaa julkisten rakennusten perinnettä loistavasti.

Lähde: Maisemamaakunnat Maisema-aluetyöryhmän mietintö I 1993, s. 21-23.

Historiallinen Ulvila

Ulvila on yksi neljästä Suomessa keskiajalla sijainneesta kaupungista. Kaupungin otollinen sijainti aivan meren rannassa, tärkeimmän sisämaanliikennereitin Kokemäenjoen suulla. Kun manner nousi, vähä vähältä maa paljastui taas veden alta. Kirkon rantaan ei enää päästy purjehtimaan suurilla kauppa-aluksilla. Meren ranta siirtyi länteen, Kokemäenjoen suisto siirtyi ja tarvittiin uusi satama, Pori.

Tuolloin,  1480-luvulla rakennettu kivikirkko muodosti kirkonkylän kantatilojen Trumetarin, Saarin, Isokartanon sekä kauempana jokivarressa olevan kirkkoherranpappila Gammelgårdin sekä ja Liikistön eli vanhemman kirkon paikan kanssa yhden keskiaikaisen Suomen tärkeimmistä kauppapaikoista. Tästä konkrettisena muistona meillä on tällä hetkellä valtakunnanllisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä (Museovirasto).

Nykyisen kirkon holvaus ja tiilipäädyt ovat ajoitettavissa valtaneuvos Sten Sture vanhemman ja piispa Konrad Bitzin aikaan 1480-luvulle. Kirkko on restauroitu 1930 sekä kunnostettu 1970-1971 tehdyssä korjauksessa.
Kirkon länsipuolella olevan kellotapulin alaosa on vuodelta 1757. Sen rakennusmestarina mainitaan porilainen Jaakko Winberg. Tapuli uusittiin 1862 G.Th. Chiewizin suunnitelman mukaan. Tällöin vanha sipulikupoli vaihtui terävään huippuun.
Kirkon kulttuurimaisemaan kuuluu myös arvoalueeseen kuuluva Gammelgårdin kirkkoherranpappila.
Uusrenessanssityylinen kookas päärakennus valmistui 1894.  Pihapiirin tuntumassa sijaitseva punakivinen karjarakennus on 1800-luvun lopulta.

Ilmeisesti jo 1200-luvulta samalla paikalla on sijainnut papin virkatalo. Vanhan historian omaavassa paikassa sijaitsee edelleen kirkkoherranvirasto, joskin nyt uusissa tiloissa, vastavalmistuneissa piharakennuksissa vanhassa pihapiirissä.

Nykyinen kirkkoherranvirasto sijaitsee pihan uudisrakennuksissa.

Takana historiallinen pappila, edessä uudet rakennukset.

Vehmaan puiston ympäröimä pappila sijaitsee Kokemäenjoen rannalla Liikistön vanhan kirkonpaikan läheisyydessä. Pihasta johtaa koivukuja nykyisen kirkon suuntaan.

Vanha pappila, Gammelgård, sijaitsee linnuntietä vanhan kirkonpaikan ja vanhimman hautausmaan, Liikistön, kanssa lähes vierekkäin. Ulvilan uusimmalla hautausmaalla sijaitsee sen sijaan uusin kappeli, joka on arkkitehti Matti Salmivallin suunnittelema.

Ulvilan siunauskappeli, arkkitehti Matti Salmivalli, 1989.

Kaksi nykyään täysin erilaista pientä kaupunkia vierekkäin

Kokemäki ja Harjavalta, kaksi pientä kantasatakuntalaista kaupunkia, ovat toistensa vastakohtia monessa asiassa.

Vaikka ulkopuolisen silmin nämä kaupungit monesti niputetaan samaan Kokemäenjokilaakson alueen yhteyteen, ovat ne maisemallisesti muotoutunet melkoisen eri laisiksi.

Kokemäki toimi jo keskiajalla vanhan Satakunnan hallinnollisena keskusalueena. Kokemäen maisemassa, jopa kaupungin keskusta-alueella, on säilynyt rikkaasti arkeologisia muistoja ja jäänteitä joenvarren kulttuurisesta ja vauraasta menneisyydestä.

Pyhän Henrikin saarnahuoneeksi uskotun hirsirakennuksen suojaksi vuonna 1857 valmistunut Turun kaupunginarkkitehti P. J. Gylichin uusgoottilainen kahdeksankulmainen suojarakennus on yksi osoitus Kokemäen pitkästä ulotuvuudesta historiaan.

 

Kokemäen keskustataajaman maisema on säilynyt mittasuhteiltaan pienimuotoisena. Sen keskuskatu kaartuu harmaakivikirkon ympärille, joka kohoaa jylhänä mäen päällä. Suurin osa Kokemäen 8 080 asukkaasta (asukasluku 31.12.2009) asuu keskustaajaman ulkopuolella, haja-asutusalueella sekä kyläkeskittymissä. Sen kaupunkikuvassa korostuu kaksikerroksinen rakennuskanta, sillä rakennuspaineita kaupunkiasunnoille korkeampiin kerroksiin ei vanhastaan ole ollut. Kahden kerroksen korkuinen kaupunkikuva on tyypillistä Kokemäkeä.

Kustaa III:n kirkko;1786 yli-intendentti Carl Fredrik Adelcrantz , laajennettu ristikirkoksi 1886 lääninarkkitehti C. J. von Heideken, korjattu 1936 arkkitehti K. S. Kallio

Edustava esimerkki Kokemäen säilyneestä kaupunkijulkisivun korkeudesta, klassistinen Ilmola eli Hotelli Seurahuoneena tunnettu liikerakennus vuodelta 1931.

Kokemäen raittia. Etualalla entisen apteekin liikehuoneiston jugendrakennuksen kulmaa.

Harjavalta on asutushistorialtaan yhtä vanhaa aluetta. Kokemäen tavoin viljelymaisemana kehittyneen alueen maisemaan toi kuitenkin muutoksen sen merkittävä teollistuminen sotien jälkeen. Vuonna 1937—39 voimalaitos ja pato muuttivat maisemaa rajusti. EAlkanut teollistuminen loi pohjan Harjavallan uudelleensuuntautumiselle ja aloitti samalla tarpeen keskustamaiseman kaupunkikuvan muutokselle. Muutos maaseututaajamasta pienen kaupungin keskustaksi muokkasi maisemasta selvästi kaupunkimaisen. Kaupunkialueen merkittävyyttä harjavaltalaisittain korostaa se, että Harjavallan 7548 asukkaasta(vuoden 2010 alussa) karkeasti jopa 7000 asukasta asuu taajama-alueella.

Harjavallan voimalaitos; 1939 Erik Bryggman. Vaikuttavan padon yksinkertainen jämäkkyys synnyttää dramaattisen poikittaislinjan maisemaan.

Padon päällä.

Sodan jälkeen rakennetut kerrostalot ovat kiinnostava muisto pienen teollisuuskaupungin mahtipontisuudesta.

Harjavallassa teollisuus on kokoajan myös maisemassa läsnä.

Näissä kahdessa kaupungissa niiden erilainen menneisyys loi kaupunkirakentamiselle erilaista käyttötarpeita ja samalla erilaista kaupunkitilaa. Molemmat on muodostettu kaupungiksi vasta vuoden 1977 kaupunkimuodostus-aallossa ja ne kehittyivät samanlaisella väestömäärällä silti niin erilaisiksi.
Kysymys kaupunkikuvan muotoutumisessa ja kehittymisessä on siitä, millaista rakennuskantaa kaupungin kehityksen kannalta on ollut tarpeellista rakentaa ja ylläpitää. Valinnat muovaavat rakennettua ympäristöä ja luovat kaupungille tyypillisen, omaleimaisen ja tunnistettavan julkisivun. Tästä olemassa olevasta kaupunkitilasta – keskuskatujen, liikerakennusten, julkisten rakennusten ja muun rakennetun ympäristön kokonaisuudesta – pohdiskelija voi tulkita myös sen muodostumiseen johtaneita kerroksia.